Syömishäiriöistä kärsiviä nuoria on yhä enemmän. Heitä tulee varmasti kaikille vastaanottoa pitäville pediatreille, halusi tai ei. Itse tapaan heitä ihan mielelläni, niin yksityisvastaanotollani kuin HUS Uuden lastensairaalan nuorisovastaanotolla, jossa olen kuluneena syksynä työskennellyt. Luulen tietäväni, miten suomalaiset ohjeet kehottavat tutkimaan ja hoitamaan näitä potilaita. Tästä huolimatta olen kokenut melkoista keinottomuutta. Omaa oloani hoitaakseni päätin osallistua Pohjoismaiseen syömishäiriökongressiin, jossa kuulisin, miten hankalia tilanteita taklataan muualla.
Osallistujista osa oli psykiatreja, mutta ehkä vielä useampi oli psykologi, sairaanhoitaja, ravitsemusterapeutti tai tutkija. Suomalaisiakin oli mukava joukko. Taisin olla ainoa somaattisen erikoisalan lääkäri.
Tavoitteeni kuulla kansainvälisistä käytännöistä täyttyi hyvin. Ahdistuskin helpotti: tiedän nyt, ettei kenelläkään ole viisasten kiveä. Vaikka kokous oli tieteellisesti korkeatasoinen, voitiin vain todeta, että vaikuttavista hoidosta tiedetään todella vähän. Edes syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneilla yksiköillä ei ole erityistä parantamisen taikasauvaa. Kuten professori Anna Keski-Rahkonen kertoi erinomaisessa keynote-luennossaan, laihuushäiriöisen paino saadaan normaalistettua, mutta paraneeko hyvinvointi? Tutkimuksia on vaikeaa tehdä, koska potilaat ovat heterogeenisiä eikä paranemisestakaan ole yksiselitteisiä kriteereitä. Toipuneiden osuus vaihtelee eri tutkimuksissa 8 prosentista 88 prosenttiin.
Tarve hoidon laadun parantamiselle on kuitenkin todellinen. Syömishäiriö on pahimmillaan tappavan vaikea tauti. USA:ssa kuolee yksi syömishäiriöinen joka 52. minuutti.
Kliininen mutuni syömishäiriöiden lisääntymisestä sai vahvistusta: USA:n ja Norjan tilastot kertovat, että syömishäiriöiden ilmaantuvuus on tuplaantunut pandemian jälkeisenä aikana verrattuna pandemiaa edeltäneeseen aikaan. Syömishäiriöihin törmää sellainenkin lääkäri, joka kaikin mokomin luovuttaisi nämä potilaat aivan jonkun muun hoitoon.
Ennaltaehkäisyä käsitelleistä luennoista en saanut paljoakaan irti. Yksi USA:sta tulleista luennoitsijoista kertoi, kuinka hän ja hänen joukkonsa ovat ajaneet sitä, ettei laihdutuslääkkeitä saisi ilmanreseptiä. Vaikea uskoa, että laihdutuspillereillä olisi suurtakaan merkitystä Pohjoismaiden anoreksiaepidemiassa.
Vaikka manuaaleihin ei olekaan saatu vangittua hyvän hoidon yksiselitteistä reseptiä, useammankin luennoitsijan suulla kuultiin, että keskeistä on hyvän kohtaamisen taito. Kuka tahansa meistä kanssa- tai ohikulkijoista voi tarjota myötätuntoa, ymmärrystä ja toivoa, jolla voi olla ratkaisevaakin merkitystä.
Anna Keski-Rahkosen luennon lisäksi hurmaannuin myös tanskalaisen psykologi Lene Mayerin esityksestä. Hänen aiheensa oli ahmintahäiriö (Binge Eating Disorder, BED), lihavuus ja stigma, joka näihin liittyy. Lihavan kohtaama ylenkatse vie itsetuntoa. Huono itsetunto ajaa välinpitämättömyyteen omaa kehoa kohtaan. Elämäntapamuutosten tekeminen on vaikeaa, kun mieluiten unohtaisi koko kehonsa, eikä pieni laihtuminen juuri iloa lisää.
Mukaani tarttui ennen muuta Lene Mayerin ohje: Yritän jatkossa ottaa tavoitteeksi sen, että potilaani alkaa arvostaa itseään. Hyvät elintavat seuraavat itsearvostusta.
Kiitän lämpimästi Suomen lastenlääkäriyhdistystä saamastani matka-apurahasta.
Elina Hermanson
LT, lastentautien erikoislääkäri, nuorisolääkäri